torstai 2. lokakuuta 2014

Kytkentää ja koulua

Onpas vain hurahtanutkin aikaa siitä kun viimeksi kirjottelin tänne. Jotenkin olin siinä ajatuksessa että varmaan tossa kesällä ainaki kirjottelin. Ja aika ankeisiin tunnelmiin jäin viimeksi, oli shokki päällä vielä lääkärin päätöksestä.

Kaikki on nyt hyvin, kuten monet mut tuntevat jo tietävätkin. Mä löysin parin kuukauden päästä uuden lääkärin, jolta sain reseptin ja joka vaikutti siltä että ei ole ihan heti lopettamassa.
Uusi pienempi shokki iski kyllä sitten ihan parin kuukauden sisään siitä, kun apteekissa kerrottiin että lääkekasvattamossa Hollannissa on mennyt Bediolin sato pilalle eikä sitä saa kuin lokakuussa seuraavan kerran. Onneksi tämä uusi lääkäri on hyvä ja asiansa osaava, ja mä sain pikavauhtia toiseen lääkekannabisvalmisteeseen eli Bedicaan reseptin.

Samalla sain annokseen pyytämäni noston, eli alunperinhän mulle kirjotettiin 4 purkkia kuussa. Seuraavana vuonna nostettiin kesäkuukausille eli toukokuun puolivälistä elokuun puoliväliin, 6 purkkiin kuussa. Nyt pidennettiin tuota nostoa kummastakin päästä eli se alkaa jo toukokuun alusta ja loppuu elokuun lopussa, ja muun aikaa annos on 5 purkkia kuussa. Nyt mä pystyn ottamaan lääkettä koulussakin (aiemmin loppui lääkkeet kesken kun lisäsi ylimääräisen ottokerran), mikä on parantanut mun kokonaisvaltaista jaksamista. Nyt vähän harmittaa että en ole aiemmin sitä tehnyt. Kai mulla on ollut vähän pään sisäisiä estoja, joku syyllisyys siitä että höyryttelen keskellä päivää. Mut tässä on viimeisen parin viikon sisään tapahtunut paljon sellasia asioita mitkä on vapauttaneet mua ton asian suhteen.

Ensinnäkin mä juttelin mun tulevan harjottelupaikan luottamusmiehen kanssa, ja hän totesi että sellaista tilannetta ei voi eikä saa olla, että sairauden hoitoon kirjotettua lääkettä ei sais työpaikalla ottaa. Oli se sitten mitä tahansa. Ja se oli tosi hieno asia kuulla, vaikka mulla järki on tuota samaa sanonut jo pitkään, mutta paremmin sen uskoo kun se tulee korkeammalta taholta. :D

Toisekseen olin Kytkentä 2014 -tapahtumassa Tampereella, se oli siis alle 35-vuotiaille MS-potilaille järjestetty valtakunnallinen tapaaminen. Siellä huomasin jo huonekaverille kertovani että olen lääkekannabiskäyttäjä ja pahoittelen jos tulee tuoksua tms. joka häiritsee. Aiemmin kun olen siis jonkun aikaa asiaa panttailtuani kysynyt että häiritseekö vai menenkö jonnekin muualle. Ikinä ei ole ketään häirinnyt (vaikka tietysti joillain ihmisillä saattaa olla ennakkoluuloja, ja vaikka ei oliskaan niin aina se herättää pitkän listan kysymyksiä, mikä on mulle erittäin ok koska mä haluan levittää tietoa tästä ihmisille jotka on kiinnostuneita), mut ehkä mä alan nyt päästä enemmän siihen ajatukseen kiinni että tää on mun lääke ja jos se jotakuta häiritsee niin hän voi siirtyä muualle.
(Nojoo, koulussakin höyryttelen invavessassa, ku tiedän et sinne on vähemmän tunkua ku tavallisiin vessoihin, meiän koulussa ei oo hirveesti sen näkösiä ihmisiä jotka tarvis invavessaa joten mulla ei periaatteessa pitäis olla velvollisuutta olettaa et siitä on haittaa jos varaan sen 20 minuutiksi, ja mitä ei-näkyvästi sairaisiin tulee niin mä oon yks niistä, joten eiköhän mulla oo yhtäläinen oikeus.)

Niin, mulla menee päivät lähinnä koulussa tällä hetkellä, toiseksi viimeinen lähiopiskelujakso alkaa olla kohta lopuillaan (mihin tää aika oikein meni? ainiin joo, mä oon sairastellut tässä muutaman viikon ja kärsiny jälkioireilut siihen päälle), syysloman jälkeen aletaan tekemään opinnäytetyötä ja sit vuoden alussa alkaa 5kk harjoittelu.
Tällä hetkellä menee oireiden puolesta aika hyvin. Sairastelun ja kytkennän jälkeen tuli muutamaksi päiväksi ihan kunnon fatiikki, oikeastaan se on osittain vieläkin päällä. Fatiikin myötä virtsankarkailua on ollu taas, vaikka se oli yllättävän kauan poissa. Sellanen ihan lievä ulosteen valuminen taas ei oo missään vaiheessa menny oikein kunnolla pois.. Mikä on siis ärsyttävin, noloin ja häiritsevin vaiva mitä mulla on, olkoonkin et se on niin lievä ettei se ilmene ulospäin mitenkään.
Tos toissaviikkoisen influenssan aikaan mulla oli tosi pahoja hermosärkyjä käsissä ja jaloissa. Onneksi nekin on menneet ohi. Ja onneks Burana autto niihin sen verran että mä sain nukuttua.

Mä haluaisin tässä vaiheessa mainita, että mä oon erityisherkkä ja mulla on tosi vahva kehotietoisuus. Mä tunnistan kehossani pienimmätki tuntemukset, koen asiat monesti tosi vahvoina, ja samoin mulla myös auttaa yleensä aika pieni määrä lääkettä (kun taas suurempi määrä tekee tosi huonon olon). Mä myös yritän hoitaa aina kiputilat luonnollisin keinoin ja välttää turhaa särkylääkkeiden ottamista. Ainakin niin kauan ku mä pärjään omilla keinoillani ilman.

Oikea jalka on täs sairastelun jälkeen tuntunut tönköltä lonkasta ja löysältä nilkasta.
Mut ne viime talven ongelmat vasemman polven ja oikean hartian kans alkaa olla voitettu. :) Oon saanu vasemman sisäreiden lihaksen aktivoitua niin että se tukee nyt polvea paremmin. Aamuisin se monesti tuntuu vielä "nukkuvan" ja mun pitää kouluun kävellessä yrittää aktivoida se hereille. Välillä jos on aikaa ja energiaa, käyn juoksemassa aseman portaat kerran ylös.

Tänään soittelin apteekkiin et taas pitäis lääkkeitä hakea, ja ajattelin sit et mäpä kokeilen kepillä jäätä ja kysyn et onks Bediolin tilanteesta kuulunu mitään. Ja niitä oli just tänään tullu laatikollinen. Mulla meni sit tilaus uusiksi. :D Bedica on ollu ihan kiva, mut se ei auta oireisiin yhtä hyvin ja se ärsyttää keuhkoja. Oon niin onnellinen et saan oman lääkkeen taas takasin. <3

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Ahdistus.

Mä ajattelin aloittavani tämän vuoden uusilla haasteilla ja tavoitteilla. Mä suunnittelin laittavani elämäni vielä parempaan kuntoon, ottavani uusia askeleita itseni kuntouttamisessa. Nyt kun mulla on kahden vuoden Bediolin käytön jälkeen tää MS-tauti hallinnassa, niin hain adhd-kuntoutukseen ensimmäistä kertaa elämässäni. Hakupapereiden Kelaan toimittamisen jälkeen elämä heittikin sitten taas kunnolla kapuloita rattaisiin.

Lääkärini ilmoitti, ettei hän enää kirjoita lääkekannabis-reseptejä. Ei uusia eikä uusittavia. Ei mitään, ei kenellekään. Hoito ja reseptin uusiminen siirtyy julkisen puolen hoitavalle taholle.
(Tähän olen käsittänyt kaksi syytä. Ensinnäkin tämän kyseisen yksityislääkärin kalenteri alkoi täyttyä kuukausia eteenpäin asiakkailla, jotka tarvitsevat lääkekannabista. Toisekseen, ja tämä ei ole mitään virallista tietoa vaan asia jonka olen kuullut henkilöiltä joille resepti vielä kirjoitettiin viime vuoden puolella, Fimea on tiukentanut perusteitaan hyväksyä erityislupahakemus. Siihen tarvitaan nykyisin mukaan julkisen puolen neurologin lääkitystä puoltava lausunto. Siihen olis ehkä munkin lääkkeiden osto kaatunut, vaikka resepti oliskin kirjoitettu.)

Mulla ei ole tällä hetkellä yhtään luottoa siihen, että kukaan julkisella puolella tuota reseptiä lähtisi uusimaan. Sain maaliskuulle ajan terveyskeskuslääkärille ja huhtikuulle soittoajan neurologille. Tuo tk-aika menis päällekkäin mun adhd-kuntoutuksen kanssa, enkä mä muutenkaan näe järkeä lähteä sinne, kun ilman lääkitystä en välttämättä ole tarpeeksi hyvässä kunnossa, ja samasta syystä mun koulunkäynti hankaloituis aika paljon, koska poissaoloviikkojen tehtävät on kuitenkin jossain vaiheessa tehtävä.

*huokaus*

Just ku mun elämä alkoi näyttää tosi hyvältä, asiat oli kerrankin järjestyksessä ja olin sekä fyysisesti että henkisesti paremmassa kunnossa kuin koskaan, sit käy näin.
Kesä ja helteet pelottaa jo valmiiksi.. Tosin oon tässä suunnitellut hankkivani lopultakin sen kannettavan ilmastointilaitteen. Jos vaikka pyytäisin siltä tk-lekurilta suositusta että jos vaikka kunta hankkis sen mulle..

lauantai 26. lokakuuta 2013

Uusia haasteita

Syysloma on ohi ja nyt ollaan eletty koulussa uutta jaksoa viikon verran. Ekat viikot elokuussa oli tosi rankkoja, koska mun piti lyhyessä ajassa omaksua paljon uutta tietoa ja mä jouduin tän keskittymishäiriön takia tekemään paljon enemmän töitä kuin muut. Parin ekan viikon jälkeen helpotti, mutta uuden jakson myötä oon taas samassa tilanteessa.

Mä yritän elämäntavoillani tukea mahdollisimman paljon koulussa jaksamista. Mä yritän nukkua tarpeeksi, ulkoilla (kävelen koulumatkat), rentoutua ja meditoida, sekä tietysti juoda joka aamu superfood-smoothieta, joka herättää, antaa energiaa päivään ja tukee aivojen kapasiteettia muodostaa uusia yhteyksiä, koska sitähän se oppiminen on. :)

Se minkä oon huomannut, on se että mun kroppa reagoi tismalleen samalla tavalla kuin ekan jakson alussa. Stressitaso yrittää päivän aikana hiipiä ylöspäin ja sen hallinta on vaikeampaa. (Se on siis olennainen asia fatiikin hallinnassa.) Mä tarvin ravintoa parin tunnin välein, koska keskittymiseen menee paljon energiaa. Tuohon vaikuttaa toki sekin, että mulla ei tällä hetkellä ole toimivaa konstia ottaa lääkettä (Bediolia siis) koulussa, joten mulla on ruokiksen aikaan jo ruokahalu merkittävästi alentunut. Meidän koulun ruuat on vieläpä selkeästi suunnattu mua 10 vuotta nuoremmille, joten ruuat on tosi voimakkaasti maustettu. Ja meillä on tosi eksoottisia ruokia, joten mä oon välillä tosi tiukilla, kun ruoka ei mene alas. Nyt tällä viikolla päädyin ottamaan protskujuomia mukaan, minkä luulis auttavan ensihätään. Ehkä mä tässä parin seuraavan vuoden aikana totun niihin ruokiin. Tai keksin helpon keinon ottaa lääkettä koulussa.

Mä olin syyslomaviikolla yhtenä päivänä avustajana yhdessä videotuotannossa. Se oli aivan huippua mun tulevan työuran kannalta, mutta mä pääsin seuraavana päivänä tekemään taas tuttavuutta kunnon fatiikin kanssa. Tuntuu, että kroppa ei oo vieläkään oikein toipunut siitä. Jaloissa on vähän puutumista, niissä menee koko ajan semmosia viileitä aaltoja ja varpaita kihelmöi.

Tässä seuraavaa aihetta miettiessäni koin aika ison ahaa-elämyksen. Mä nimittäin jokunen vuosi sitten rakastuin silhuetti-ristikoihin. Mä oon aika hyvä niissä, mut yleensä pahisten tai muiden oirejaksojen aikaan mä en tajua niitä enää kunnolla. Yleensä mä tiedän pahiksen lähestymisen siitä, että mä en enää onnistu tekemään pieniäkään ristikoita loppuun. Nyt mulla on ollut useamman viikon ristikot taas ihan jumissa. Mä ensin laitoin sen tän väsymyksen ja muun oireilun piikkiin (samalla peläten, että tästä seuraa pahis), mutta nythän mä sen tajusin: Noi ristikot vaatii aivoilta runsaasti loogista ajattelua. Mä teen sitä koulussa jo niin paljon, että aivot on piipussa jo iltapäivästä. Tietenkään ne eivät jaksa enää miettiä tuollaista illalla! Doh. Mun pitää keksiä niille vastapainoksi jotain luovaa, jotta ne pääsevät käyttöön tasapuolisesti. Kiitos tälle blogille tästäkin oivalluksesta. :)

torstai 10. lokakuuta 2013

Fyssari ja kaikenmoista pientä

Mulla oli maanantaina ensimmäinen fysioterapiakerta. Tai siis oon ennenkin ollut fysioterapiassa, pienehkön tapaturman jälkeen kauan ennen MS-diagnoosia. Tämä oli ensimmäinen puhtaasti MS-taudin kuntoutukseen määrätty. Oikeastaan mulle kirjoitettiin lähete jo pari vuotta sitten, mutta mä kävin silloin töissä, fyysinen vointi oli parempi ja suoraan sanoen unohdin koko ajan ja hävetti liikaa soittaa ja varata uutta aikaa. No, oli siinä ehkä adhd:llakin jotain tekemistä.. Jokatapauksessa, nyt mulla on alkanut tulemaan fyysistä kremppaa erityisesti polviin. Vasen alkoi oireilemaan ehkä vuosi sitten, kun yritin Bediolin tuoman toimintakyvyn palautumisen innoittamana viritellä juoksuharrastusta uudelleen. Ei kestänyt kovin pitkiä matkoja juosta, kun polveen alkoi sattumaan. Nykyisin siihen sattuu ihan jo reippaassa kävelyssä, tai huonompana päivänä tavallisessakin kävelyssä.

Mun fyssari oli tosi mukava nuori nainen, joka tutki mun oireilevat polvet tarkemmin kuin kukaan ikinä. Mulla on niissä ihan luonnostaankin pientä asentovirhettä, mutta vasemmalla on reiden sisäosan lihas huomattavasti paljon pehmeämpi kuin oikealla puolella. Se on siis paljon heikommassa kunnossa eikä kunnolla aktiivinen. Siitä johtuen polvilumpio(?) on luisunut hitusen verran reiden sisäsyrjää päin. Mutta ilmeisesti niin vähän, että se ei röntgenissä näy.

Mä tietysti ensin mietin pääni puhki, että oonko mä itse tehnyt jotain väärin, treenannut jalkoja väärällä tavalla (oon aina yrittänyt olla tosi tarkka oikeista asennoista kun nostan painoja) vai mitä. Mutta sitten tulin siihen tulokseen, että tämän ystäväni MarySuen täytyy olla syyllinen. Mulla nimittäin noi sisäreidet oireilevat aika paljon, edelleenkin. Ne on tosi herkät kramppaamaan (huomaa kun tekee noita fyssarin antamia liikkeitä) ja jos treenaan tarpeeksi kovaa ja tulee kuuma, niin niistä lähtee ensimmäisenä tunto ja aika herkästi. Eli ton laiskistuneen lihaksen hermotus ei vaan oo ihan kunnossa tuolla toisessa päässä.
Toisaalta - mitäs väliä sillä on mistä se johtuu siinä mielessä, että nyt on vain treenattava ja tehtävä töitä, että saadaan lihaksiin taas voimaa ja kivut aisoihin. Enemmän sillä on tietysti väliä omalle pääkopalle, ettei ala liikoja itseään syyttämään.

Ps. MS-oireet on muuten kurissa ja energiaa on ihan mukavasti, mutta nyt on alkanut taas virtsaa karkailemaan runsaammin, ja valitettavasti sitä toistakin tavaraa, sitä tosin ei onneksi niin runsaasti että siitä olis oikeasti ongelmia. Onhan niitä inkontinenssisuojia keksitty, mutta ne on aika lyhyitä ja niitä pitäis laittaa kaks peräkkäin, että ne oikeasti suojais kunnolla. Mulla on todella suuri kynnys mennä ostamaan mitään nimenomaan tähän ongelmaan suunnattuja suojia. Mitä ostaa kun tarvis vähän suojaa, mut ei NIIN paljoa? Tunnen itseni väliinputoajaksi tässäkin asiassa. :/

Miksei, oi miksei, ole olemassa sellasta nettikauppaa MS-ihmisille, josta vois tilata erityyppisiä suojaratkaisuja ja jossa ois tollasia "apuvälineitä"/hoitovälineitä niillekin joilla on oireet vielä aika lieviä?

perjantai 23. elokuuta 2013

Opiskelun iloja

Mun sairauslomani on lopultakin virallisesti ohi! \o/

Kevättalvella Vervessä tehtyjen testien ynnä muiden jälkeen hain yhteishaussa heidän suosittelemalleen alalle (olin toki samaa mieltä) ammattiopistoon. Pari viikkoa sitten opinnot sitten alkoivat. Kelasta sain jo myöntävän päätöksen, että opiskelen ammatillisena kuntoutuksena. Vielä pitäisi saada päätös kuntoutusrahasta.

Opiskelen siis audiovisuaalista viestintää. Tää on ihan uus tilanne mulle, koska oon aiemmin ollut töissä hyvin fyysisissä ammateissa (mm. hoitoalalla) ja opiskellut linjoilla jotka ovat vaatineet paljon teoriatiedon omaksumista, kirjojen lukemista ja kirjallisten tenttien suorittamista. Media-assistenttiopinnoissa taas on hyvin vähän varsinaista teoriaa ja sitäkin enemmän käytännön tekemistä, laitteiden ja ohjelmien käytön opettelua. Mulla oli todella korkeat odotukset noilta opinnoilta ja päivä päivältä vahvistuu se tunne, että tämä on mun alani. :)

Kesä meni MarySuen kanssa yllättävän kivasti ja mä saatoin monta kertaa unohtaa koko MS-taudin olemassaolon. Nyt koulun alettua se on alkanut taas ilmoittelemaan itsestään. Liekö tuo kateellinen kun se ei enää saakaan mun jakamatonta huomiota. ;) Iltaisin on ollut ihan kunnon fyysinen fatiikki. Jalat ja kädet ovat kuin lyijyä, jalat on jäykät ja kramppailevat herkästi (varsinkin varpaista), näköhäiriöitäkin on jonkun verran. Rankemman päivän jälkeen olo on jotakuinkin samanlainen kuin terveellä ihmisellä on parin vuorokauden valvomisen jälkeen. Mutta - aamulla kaikki oireet on poissa. Jokainen aamu alkaa uusilla lusikoilla ja uudella energialla. Mikä on aika ihmeellistä, mutta kertoo siitä että iltaoireet ovat seurausta päivän rasituksesta, eivätkä tarkoita pahenemisvaihetta.

Ensimmäinen viikko koulussa oli todella rankka. Uutta tietoa kun omaksuu ja vielä paljon kerralla, se teettää aivoilla tosi paljon töitä. Keskittymiskyky on ollut äärirajoilla ja tauoilla on melkein pitänyt rynnätä ulos haukkaamaan raitista ilmaa ja tuulettamaan päätä. Mutta on se sen arvoista ollut. <3 Tällä viikolla on ollut helpompaa, kun on kaikista aiheista jo jonkinlainen tietomäärä pohjalla. Tällä viikolla oon myös aloittanut jokaisen aamun superfood-smoothiella. Nukkumaan oon mennyt kiltisti joka ilta klo 21-22 välillä. Meillä ei oo ollenkaan kotitehtäviä, alasta johtuen, joten oon yrittänyt iltaisin rauhottua, harrastaa kevyttä liikuntaa ja kaikkea muuta sellaista mikä palauttaa stressistä. Tällä elämänrytmillä musta tuntuu, että mä voin hyvinkin selvitä noista opinnoista kunnialla. :)

Nykyisillä elämäntavoilla ja lääkityksellä tää mun alivuokralaiseni mäsä on pysynyt hissukseen jo 2 vuotta. Toivottavasti se pysyy tulevaisuudessakin monen monta vuotta. Mun puolestani saisi olla päästämättä ääntäkään enää ikinä. Mukana saa olla jos nyt kerta on jäädäkseen tullut, muistuttamassa mua joka päivä terveellisten elämäntapojen tärkeydestä. Kunhan tosiaan pysyy hiljaa. :D

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Heinäkuisia havaintoja

Sen jälkeen kun mä alotin lääkekannabiksen, mä oon havainnut olleeni ennen hirveä kärsimätön sählä. Koko ajan kohkaamassa johonki suuntaan et toi pitäis tehdä ja ainiin mä teen ton tässä samalla ja sit siinä sivussa valmistelen tota kolmatta... Koko ajan stressitasot huipussaan. Mutkun mä aina ajattelin että se on sitä positiivista stressiä. Ja varmaan siihen aikaan olikin. Mutta kun mä poltin kynttilää koko ajan molemmista päistä, jos sallitte tällaisen vanhahtavan ilmauksen. Mä elin sillä positiivisella stressillä. Ja kahvilla. Ja energiajuomilla. Ja suklaalla. Ainiin ja muffinseilla kahvin kanssa. Ja cappuccinoa aamulla eikä sitte muuta. Ehkä jotain muroja välillä. Lounaan skippasin kahvilla ja pullalla samalla ku luin tenttikirjoja. Kotona sit rättipoikkiväsyneenä söin ehkä jotain makaronilaatikkoa ja illalla suklaata että palautuis päivän rasituksesta.

Voi. Hyvän. Tähden.
Kuka tommosta jaksaa?

En mä ainakaan, näköjään. MS-taudin myötä aivot alkoivat mennä tukkoon, ajatus ei kulkenut enää selkeästi, ei ne toiset ja kolmannet asiat enää onnistuneetkaan kun ei asiat pysyneet mielessä, siitä sitten seurasi massiivinen fatiikkikohtaus, fyysisinä oireina väsymyksen lisäksi hikoilua, pyörrytystä ja pahoinvointia. Eikä se ollut mitään töiden jälkeistä kurjaa olotilaa, vaan se fatiikki kiihtyi nollasta sataan sillä hetkellä kun se stressi alkoi mennä yli. Eli siinä vaiheessa kun aloin miettimään sitä toista hoidettavaa asiaa. Tai mietin yhtä asiaa, mutta joku keskeytti mut ja vaati mun huomiota. Ei tarvita kuin muumilauluja soimaan ja kaks kyselyikäistä lasta hakemaan huomiota yhtäaikaa, niin tarhantäti poistuu samantien hoippuen paikalta ja makaa seuraavat 5min henkilökunnan vessan lattialla.

Nyt siis tässä sairauslomani aikana oon alkanut enemmän tiedostaa omia mielialojani ja vireystasoja. Sitä kuinka rentoutunut tai jännittynyt mä missäkin tilanteessa olen. Joskus mä saatan, vaikka just blogia kirjottaessani mennä todella voimakkaaseen flow-tilaan, ja kun ajatukset pätkii ja saatan lausetta kirjottaessani unohtaa miten sen piti jatkua, niin se flow alkaa tökkiä ja mulla alkaa stressitaso nousta kun yritän kirjottaa sellasella vauhdilla et ehdin kirjottamaan kaiken ennenku unohdan. Joten siitä seuraa sitten fatiikkikohtaus. Mutta, harjoittelu tekee mestarin. Mä olen nimittäin jatkanut vanhaa rakasta meditointi-harrastustani (meditointia muuten suositellaan MS-tautia sairastaville) ja saanut siitä hyötyä ihan kaikkeen. Mä pystyn nyt ajoissa tunnistamaan sen milloin stressi alkaa mennä yli, ja rauhoittamaan itseni hengittämällä rauhallisesti ja hidastamalla tahtia. Kun mä saan ton kognitiivisen fatiikin pysäytettyä heti alkuunsa, mun ei tarvitse pitää niin usein taukoja esim. tietokoneella olossa. Jaksaa siis paremmin kirjottaa ihan järjettömän pitkiä blogitekstejä. ;D

Ps. Mä kirjotan niistä elämäntavoista muuten sitte myöhemmin. Ruuasta ja liikunnasta ja sen sellasesta. :)

lauantai 18. toukokuuta 2013

Kesä!

Kesä on sitten ihanaa aikaa. Paitsi että tää mun alivuokralaiseni MS ei tule sen kanssa ollenkaan toimeen. Viime kesänä mä makasin sohvalla zombina kaiket hellepäivät. Tänä kesänä oon vähän valmiimpi: mulla on lisätty Bediolin annostusta 6 purkkiin kuussa (eli siis mulla on normaaliin verrattuna yks ylimääräinen purkki aina kahta viikkoa kohden) ja sit mä sain beetasalpaajia annoksella 1-4 tablettia päivässä.
Tällä lääkityksellä mä pystyn päivällä peräti tekemäänkin kotona jotain, täyttämään tiskikoneen, imuroimaan ja pesemään pyykkiä. Tosin se vaatii sen että mun on sitten tuota Bediolia vaporisoitava pitkin päivää aika tiheään. Ja tietysti kun annos on nostettu, sivuvaikutuksetkin on voimistuneet. Ei niinkään väsymys, mutta näköhäiriöitä on enemmän kun silmät on herkemmät valolle, keskittyminen on vaikeampaa ja muistihäiriöt on pahempia. Entistä enemmän pitää käyttää muistutuksia ja muita kikkoja, mutta silti unohduksia tapahtuu pitkin päivää. Eli entistä enemmän on pitänyt opetella antamaan itselleen anteeksi kaikki töppäykset.

Töppäyksistä puheen ollen, tää on taas aika nolo tarina ja ehkä aika ällökin, joten herkät lukijat jättäkööt lukemati, kiitos. Mulla alkoi eilen menkat. Ja mä yleensä ekan päivän vuodan jotakuinkin ku Niagaran putoukset. Kaikkien side- ja tamponivuosien jälkeen mä löysin kuukautiskupin enkä sen jälkeen oo siitä halunnut luopua. Sen kanssa on kuitenkin vähän enemmän työtä, eli kellosta täytyy katsoa tyhjennysajat koska sitä ei mitenkään pysty muuten tietämään milloin kuppi on täysi. No, mulla sit siinä heti ekana päivänä vähän venähti ku en muistanut koko kuppia enää (paras puoli kupissa on se, että tyhjennysaikojen välillä oikeasti unohtaa koko menkat). Mä kiireessä tyhjensin ja huuhtelin sen, koska mulla oli peli kesken. No, pelasin siinä jonkun aikaa ja sit käytiin kaupassa. Kotona mun tyttöystävä sit huikkas vessasta, et mä oon jättäny sen ällöttävän kuppini altaan reunalle. Siinä mä sit hetken aikaa tuijotin, et miten toi kuppi on tossa ja jos se on siinä, niin mikä mulla sit on suojana. Onneks oli mustat verkkarit päällä siellä kaupassa, koska mulla oli, kuten kuvitella saattaa, alkkarit ihan veressä.

Tää seuraava juttu taas on enemmänkin häiritsevä ja ehkä pelottavakin (okei, saattoi toi edellinenkin olla). Mä oon aika hyvin päässyt uniongelmistani eroon sillä, että mä luen sohvalla kirjaa siihen asti että alkaa nukuttamaan, ja menen siinä vaiheessa vasta sänkyyn. Tuolla on tarkoitus vahvistaa aivoissa sitä kytkentää, että sänky => nukkuminen. Meillä on makkarissa pimennysverhot ja yleensä siellä on muutenkin pimeää kun mä menen sänkyyn, joten mä en varsinaisesti ehdi nähdä sänkyä siinä vaiheessa kun sinne menen, mistä mä luulen että tää ongelma ehkä johtuu.
Mä nimittäin oon tässä muutaman kuukauden sisällä herännyt muutaman kerran kesken unen niin, että mä koen olevani täysin hereillä, tiedostan makaavani peiton alla pehmeällä alustalla, mutta jostain syystä oon ihan varma että oon sohvalla. Joka kerta ihmettelen ensinnäkin sitä et miks olkkarissa on näin pimeää et mä en näe edes ikkunoita selvästi (no tietysti ku siinä mihin mä katon on makkarin seinä, missä ei oo ikkunoita) ja ennenkaikkea sitä, et miks mä oon sohvalla. Se ajatusketju on aina samanlainen: "Miks oon sohvalla? Oon varmaan nukahtanut tähän. Paitsi että muistan menneeni sänkyyn. Ja mulla on peitto päällä. Miks mulla on peitto sohvalla? Oonko mä mennyt sänkyyn ja tullut jossain vaiheessa tähän takaisin peiton kanssa? Miks mä en muista sitä???"
Toi on tosi pelottava tunne. Ei sitä kestä ku ehkä minuutin tai pari. Joka kerta aattelen et nousen ylös ja meen takas sänkyyn, mutta jotenkin keho pistää vastaan ja väittää mulle, että se ois jotenkin väärin tai että mä en voi nousta tästä ja lähteä siihen suuntaan ku suunnittelen. Onneksi. Jos meillä joskus on isompi asunto ja enemmän tilaa, niin tiedä vaikka mä oikeastiki lähden keskellä yötä harhailemaan jonnekin. Pitää varmaan hommata joku MS-ranneke missä on mun osote ja tyttöystävän numero, niin osaavat toimittaa mut kotiin. :D

Mä oisin halunnut laittaa tähän musavideon, mutta koska se nyt ei vaan onnistunu, ni tossa on linkki:
http://www.youtube.com/watch?v=i0CD0AoHP2E